Epävarmat hahmot

Maalasin abstrakteja hahmoja, tarkoituksenani tehdä jotakin täysin ei-esittävää. Hahmot alkoivat kuitenkin muuttua mielessäni eläviksi olennoiksi, tyypeiksi, jotka voisivat liikkua ja puhua. Täysin abstrakteja hahmoja oli todella vaikea tehdä. 

Ajattelen, että pelkkä maalaus, läntti väriä jonkin muodon sisällä täydentyy mielikuvitukseni voimasta eläväksi. Hahmon elollisuus ei ole pelkän fyysisen teoksen ominaisuus, vaan paremminkin kohtaamisen tulos. Katseeni ei ole pelkkä mekaaninen havaintojen rekisteröijä, joka skannaa muodon ja värin, vaan se on aktiivinen toimija, joka etsii ympäristöstä jotakin tuttua ja pyrkii ymmärtämään näkemäänsä.

Pohdin myös, miksi näen olennoissani juuri elollisia olentoja? Miksi en näe niissä vaikkapa huonekaluja, rahaa tai autoja? Ehkä kyseessä onkin sisäsyntyinen halu kohtaamiselle, yritykselle vuorovaikutukseen. Elävä olento on kiinnostavampi kuin eloton esine: se voi katsoa takaisin, se voi liikkua, se voi olla arvaamaton. 

Abstraktiksi pyrkivä maalaus paljastaa myös jotakin inhimillisestä katseesta: on vaikea olla muodostamatta nähdystä jotakin tunnistettavaa. Pyrkimys olla esittämättä muuttuukin haluksi olla vuorovaikutuksessa.